Tarua ja vähän tottakin ragdolleista

Ragdoll eli ”räsynukke” on 1960-luvulla Kaliforniassa kehittynyt kissarotu, jonka edustajilla on siniset silmät ja joviaali mielenlaatu.  Heimon kantaäiteenä pidetään valkoista, angoratyyppistä ja hiukan huikentelevaista kotikissaa nimeltä Josephine, joka pyöräytti maailmalla läjän pentuja varsin kirjavan uroskatraan avustuksella. Perimätiedon mukaan isäehdokkaiden joukossa on ollut monenlaista veijaria burmankissoista pyhään birmaan. Oli niin tai näin, tästä telmimisestä kehkeytyi lopuksi ihan virallinen ragdoll, mikä taitaa edelleenkin olla myös Suomen suosituin kissarotu.

Ragdoll

Eihän meidän pitänyt mitään rotukissaa hommata. Maatiaisista oli aina tykätty, eikä sen kummempaa kaivattu. Sitten kävi niin, että kolmesta katistamme kaksi kuoli lyhyen ajan sisällä vanhuuteen, toinen 18-kesäisenä ja toinen 21-vuotiaana. Nuorin kissamme, joka oli kunnioitettavassa iässä (15) sekin, masentui ja alkoi murjottaa kaverin puutteessa. Yritimme kysellä pennun perään sieltä täältä, mutta eipä sattunut juuri sillä hetkellä ketään löytymään. Tuskissamme turvauduimme oikein ragdoll-kasvattajaan ja saimme Terhon.

Kissatarhassa ihastuin siihen, että räggäriurokset olivat todella komean kokoisia. Sieluni silmillä näin, kuinka Teukastakin kasvaisi 10-kiloinen komistus. Kuuteen kiloon tuo jäi, mutta kaunis se on kyllä.

Rodun nimihän juontuu tästä ominaisuudesta, että se syliin nostettaessa valahtaa ihan veltoksi. Totta se on. Terho antaa naapurin lasten roikottaa itseään ihan miten päin vaan ja rentous paistaa sen olemuksesta muutenkin. Nukkuma-asentonsa ovat vähintäänkin äijämäisiä ja parhaimmillaan jopa jotenkin ruokottomia.

Ragdolleja ylistetään lempeästä luonteesta ja tässäkin mielessä Terho kyllä on lunastanut kaikki odotukset. Kissa on erittäin kiltti, suhtautuu niin ihmisiin kuin muihinkin eläimiin rauhallisen uteliaasti tai sitten totaalisen yhdentekevästi. Minkäänlaista kynsimistä, puremista, sähisemistä tai muuta kiukuttelua ei ole poika 8-vuotiaan elämänsä aikana osoittanut. Ainoa, mille se murisee, on Hämeenlinnan kaupungin lumiaura. 

Sanovat, että ragdoll oppii helposti samoja temppuja kuin vaikkapa koirakin. Minusta tuntuu, että meidän Terho ei opi kyllä yhtään mitään. Päivittäiset rutiinit tuntuvat tulevan sille aina täytenä yllätyksenä. Joka ikisenä päivänä se huutaa päästäkseen ulos, mutta kun otan käteeni kissanvaljaat, niin elukkaparka katsoo kysyvästi, että mikäs se tuo sitten on.  Ja puun ympärille kietoutuminen ei kestä montaa minuuttia kauempaa. Terho kiertää kaarnaa kuin hölmöläiskaskussa ja alkaa kiljua, kun poski on rungossa kiinni. Varsinainen Einstein.