Puhtaan maan polulla

Meillä on kevään mittaan ollut hoitokoiria laumassa aika säännöllisesti ja vaikka kaikki sujuu hyvin, eikä suurempia sählinkejä ole ollut, niin kuitenkin kaipaan aina lenkkiä vain omien koirien kesken kun hoidokki lähtee kotiinsa. Niinpä viime viikollakin pakkasin lauman autoon ja ajoin tuttuun metsäpaikkaan. Aina hoidokkien ollessa mukana joudumme, niin minä kuin koiratkin, etsimään hyvää mielentilaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Tuo ensimmäinen oman porukan lenkki tuntuu siltä, kuin pehmeä harso laskeutuisi päällemme ja voi vaan kävellä, ja hengittää.


Koirat nuuskivat rennosti maata, ravailevat, jäävät odottamaan minua ja pysymme helposti yhteisellä polulla. En keskity hikoilemaan, enkä mihinkään muuhunkaan vaan olen vaan. Huomaan vesipisarat mäntyjen neulasissa. Maan sulat ja kuivat kohdat. Pehmeän polun jalan alla. Tuulen ja auringon ihollani. Kuulen metsän laulua, puiden huminaa ja narinaa tuulessa. Jossain rasahtaa, mutta kukaan meistä ei käänny katsomaan. Istun kaatuneen puun rungolle ja käännän kasvot aurinkoon - se lämmittää jo! Nero löytää vielä läntin lunta ja nautiskelee siinä, kierii, pyörii ja nappaa vähän suuhunsakin. Ilo taas kyhnyttää mielellään selkäänsä sammaleeseen ja kellii pitkään selällään. Lempi seisoo paikallaan naama aurinkoon päin, silmät lupsuen. Hetki on hauras ja ihana. Juuri nyt. Juuri tässä.

 

Ajattelen, että tällaisia läsnäolon ja hiljentymisen hetkiä me kaikki kaipaisimme arjen kiireiden vastapainoksi. Ilman suorittamista ja tavoitteita, vain hengitellen. Mutta se on vaikeaa, monikaan ei enää omin voimin tavoita hyvää mielentilaa. Siihen tarvitaan herätyksiä. Muista kuitenkin, että tärkein hetki elämässäsi on nyt. Huomioi se. Kuule. Näe. Tunne.


Hundaamon väki toivottaa ihanaa keväistä viikkoa!