Muistatko?

Menimme koirien kanssa pitkästä aikaa mökille. Lempi oli ollut siellä mukana vain kerran aiemmin, mutta Ilo on viettänyt kyseisessä paikassa aikaa hyvin paljon vuosien varrella ollessaan nuorempi. Ei kylläkään moneen vuoteen. Oli jännää katsoa, miten eri tavalla koirat reagoivat. Molemmat saivat yhtä lailla olla kaiken aikaa vapaana, pääsivät uimaan, saivat syödä mustikoita ja tutkia tonttia. Ilo oli jo autosta hypätessään aivan fiiliksissä. Se juoksi riemuissaan mökin etupihalla ja kierähti selälleen pyörimään sammaleeseen selvästi onnellisena  ja tyytyväisenä. Kun liikahdimme saunalle päin, Ilo juoksi jo edeltä "mä tiedän, mä tiedän!"-asenteella. Ilo kävi katsomassa saunan lauteiden olevan paikallaan ja hyppäsi laiturilta uimaan silkasta ilosta. Se tuntui muistavan senkin, mistä kohtaa rannasta pääsee parhaiten nousemaan ylös. Lempi seuraili vähän hölmistyneenä tätä kaikkea ja Ilon iloa. Se meni uimaankin hyvin varovasti ja vasta pitkän ajan päästä.

Koira uimassa

koirat uimassa

Ilolla on nuorena ollut varmasti hyviä hetkiä mökillä. Uimista, saunomista, rentoja ihmisiä ja lomatunnelmaa. Niin, se meidän ihmisten olotilahan vaikuttaa koiraan aika tavalla. Niin arjessa kuin lomallakin. Mökillä harvemmin pinnaa niin kiristää. Selvästi sille on jäänyt muistijälki ja muistoja, että tämä paikka on tosi jees.

Lehmät laitumella

Moni on varmaan huomannut, että koira tuntuu liittävän tiettyihin paikkoihin ja ihmisiin tietyn tunnetilan. Itse olen huomiota myös siihen, että omista koiristani etenkin Ilo kiihtyy jo pelkästään siitä, että se muistaa ja tunnistaa. Ihmisen, paikan, mutkaisen mökkitien tai vanhan kodin. Tuleekohan sille sellainen olo, että "jee, tämän minä tiedän"? Vai mikä muistossa kiihdyttää sitä? Koska kaikkiin paikkoihin ja ihmisiin ei kuitenkaan liity mitään superhauskaa ja koiran kannalta ihanaa, vaan ne ovat voineet olla hyvinkin neutraaleja tilanteita. Ilo löytää hyvin usein lenkiltä palloja. Se on aina niistä kovin innoissaan ja tulee esittelemään niitä, mutta joskus se sattuu löytämään oman pallonsa joka on ollut talven yli hautautuneena lumeen ja paljastuu keväällä. Silloin riemu repeää. Samoin jos Ilo löytää lenkin varrelta minun hävinneen hansikkaan tai lasten tavaran. Lempi saattaa vain haistella ja jatkaa matkaa. Sitä ei suuremmin liikauta moiset löydöt. Pyydettäessä se tuo tavaran, mutta vaatii siis minulta hereillä ja tilanteen tasalla oloa, kun taas Ilo tulee itsenäisesti näyttämään, että "hei katso mitä löysin"! Mutta kuitenkin Lempi on todella riemuissaan, jos esim. lapset tulevat lenkillä meitä vastaan tai sitä mennään hakemaan hoidosta. Silloin Lempikin hyppii riemusta. Hauskaa, miten erilaisia tyyppejä nämä ovat!

Poika ja koira

Vakihoitokoiramme Miina tuli meille viikonloppuna. Sitäkin on mielenkiintoista seurata, miten koirat selvästi muistavat toisensa ja kohtaaminen sujuu nykyään hyvin minimaalisilla eleillä. Todetaan, että tuttu tyyppi ja kaikki on suunnilleen ennallaan. Selvittelyjä ei tarvita. Ensimmäisten hoitojaksojen aikana tilanne oli tietenkin toinen ja koirilla oli enemmän tarvetta keskustella. Samoin minulla ja Miinalla. Nykyään se muistaa jo tämän talon säännöt ja harvemmin niitä kyseenalaistaa. Painelee tullessaan suoraan petille tai hyppää nojatuoliin, mihin on joskus saanut mennä, ja käy maate. Ottaa rennosti. Ja niin on oikein hyvä.

Tällaisia pohdintoja tällä kertaa! Ottakaa koirat mukaan ja menkää tekemään niille iloisia muistoja. Koska elämä on nyt eikä huomenna. <3