Hyvästien aika

Nero 2.5.2012 - 6.5.2016

Suursnautseri Nero tuli meidän perheeseen 2,5 vuotta sitten. Se oli moniongelmainen ja todella stressaantunut tyyppi, mutta jokin siinä kolahti minuun ensikohtaamisella. Niinpä se lähtikin suuremmitta suunnelmitta mukaani Kouvolasta. Yhteisen elämän alku oli kovaa koettelua, mutta heti alusta asti oli selvää, että sovimme toisillemme. Se oli kiistatta yhden ihmisen koira ja sain olla sille se ihminen. Ja sekin oli tietyllä, omalla, suurella tavallaan minun yksi ja ainoani. Meistä tuli tiivis pari ja se oli loistava työkaveri ja mitä parhain perhekoira. Aina luotettava lasten kanssa.

Koira_lahikuva

Viime kesänä Nerolla oli yhteenotto rotikan kanssa ja siitä meillä alkoi kierre, josta emme koskaan nousseet. Kuvissa oli paljastunut huonot kyynärät, nivelrikko, huonot lonkat, spondyloosi... Varsinainen maanantaikappale siis. Fysioterapiaa, hierontaa, kipulääkkeitä, uintia, lepoa, liikuntaa...elämä kipukoiran kanssa on stressaavaa. Onko tänään lyhyt lenkki vai jaksaisko se pidemmän? Onko maasto sopiva, pitääkö valita tasaisempi reitti? Onko väsymys nyt normaalia reilusta liikunnasta johtuvaa, vai onko se taas oire kivusta? Jatkuvaa hereilllä oloa ja punnitsemista. Koko tämän kevään punnitsin milloin on aika päästää Nero vihreämmille maille. Sinne, missä juokseminen ei satu ja kuoppia voi kaivaa loputtomasti ilman kipuja.

Anu_Tuomi_koira

Koira_metsassa

Päätöksen tekeminen on vaikeaa, kun kyseessä on nuori koira. Nuori, mutta ei terve koira. Joutuu läpikäymään valtavaa syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että onko jo kohtuutonta pitää elossa koiraa joka kipuilee ja joutuu syömään lääkkeitä elääkseen normaalia elämää? Mistä sitten tietää, että se on varmasti tarpeeksi kipeä lopetettaksi? Mitä jos ylireagoin? Kolottaahan minuakin ja lapsenikin ontuu välillä futistreenien jälkeen, se on elämää. Tunteiden kirjo on ollut valtava ja koko kevään ajan olen toivonut, että saisin jonkinlaisen merkin milloin on aika. Tai eniten toivoin merkkiä siitä, että vointi on parantunut ja askel olisi kevyt. Mutta lenkki lenkiltä askel oli aina vaan raskaampi.

Lopulta sain pyytämäni merkin. Nero, johon luotin kuin kallioon, puri meidän perheen seitsemänvuotiasta poikaa. Poika meni hakemaan reppuaan nukkuvan Neron alta, kenties ikäiselleen kuuluvalla vauhdikkaalla ja ronskillakin tavalla, koira ei väistynyt repun päältä joten poika koitti siirtää koiraa työntämällä. Nero ärähti ja nousi ylös, hampaat kolahtivat ohimoon. Haluaisin uskoa, että Nero ei oikeasti purrut. Tunnen siitäkin valtavaa syyllisyyttä. Miksi odotin niin kauan? Miksi en tiennyt oikeaa hetkeä. Sillä hetkellä kun ajoin päivystykseen itkevän, pää verta vuotavan lapseni kanssa, tiesin kuitenkin täsmälleen, että on aika.

Nero sai vielä muutaman onnellisen päivän. Kävimme retkellä Tammelassa, se sai uida, kaivaa kuoppia, nukkua sohvalla kainalossa ja syödä herkkuruokiaan. Ja jokaisen hetken koitin painaa mieleeni kuin se olisi viimeinen. Koska tiesin, että se melkein jo on. Lopetuspäivä oli kamalin pitään aikaan. Tuskallista odotusta ja raskaita askelia. Olen valtavan kiitollinen tuesta jota tuolloin ystäviltäni sain. Käytimme Neron vielä uimassa matkalla eläinlääkäriin ja lääkäriä odotellessa se söi pihalla auringossa possunkorvaa. Sitten lääkäri tuli, antoi rauhoittavan pistoksen, kävelimme sisään ja Nero nukahti. Niin pian kaikki oli ohi. Yhdessä hetkessä uimarannalla, seuraavassa kävelin autoon pelkän hihnan kanssa.

Anu_Tuomi_rannalla_koiran_kanssa

Koiran uurna

Luopuminen on tuskallisinta. Silti se on meidän jokaisen koiranomistajan velvollisuus. Tehdä päätös kun sen aika on ja saattaa ystävä vimeiselle matkalleen. Nyt Nerolla ei ole enää kipuja, kaikki kipu on minussa. Mutta se on vaan kestettävä ja olen kiitollinen kaikista niistä upeista hetkistä jotka sain viettää tuon hienon ja viisaan eläimen kanssa. Olit suuri opettajani, kiitos siitä. Hyvää matkaa Nero. <3